Miten koirien ja kissojen maksasairauksia voidaan tutkia?

Epäily lemmikin maksasairaudesta alkaa yleensä siitä, että eläimellä todetaan kohonneet maksa-arvot verinäytteessä. Joissakin maksasairauksissa maksaentsyymit voivat olla myös normaalit, jolloin maksasairaus todetaan muulla tavoin: sappihappotestillä tai ultraäänitutkimuksella. Maksa-arvojen nousu voi johtua myös muista, ei maksaperäisistä syistä. Verinäytteen maksa-arvojen nousu ei korreloi maksan vajaatoimintaan, ei edes siihen, onko eläimellä maksasairaus vai ei. Maksa-arvot eivät koskaan kerro ennustetta! Maksa-arvoja toistuvasti kontrolloimalla seurataan, onko kyseessä etenevä, paraneva vai krooninen sairaus. Myös muutosnopeutta seurataan. Maksa-arvot eivät yksistään kerro diagnoosia, eikä niistä yleensä voi päätellä sairauden luonnetta.

Ultraäänitutkimusta käytetään koiran tai kissan maksasairauksien diagnostiikan apuna. Eniten hyötyä ultraäänitutkimuksesta on verenkiertosairauksissa, esimerkiksi maksashuntti-diagnostiikassa. Sappiteitä ja sappirakkoa voidaan tarkastella ultraäänen avulla. Ultraäänitutkimus on usein normaali kroonisessa hepatiitissa, jolloin maksakudoksessa on mikroskooppisia muutoksia. Pelkän ultraäänen perusteella ei voi päätellä, onko maksan uudismuodostuma hyvän – vai pahanlaatuinen.

Tärkein diagnostinen menetelmä eläinten maksasairauksissa on maksan koepalatutkimus. Maksakoepaloja voidaan ottaa useilla eri menetelmillä. Ohutneulanäytteen otto on helppoa ja edullista. Näytteenoton rajoitukset on kuitenkin tunnettava: ohutneulanäytteistä ei koskaan voi tutkia kroonisia maksasairauksia, kuten kroonista hepatiittia, kertymäsairauksia tai myrkytyksiä. Ohutneulanäytteet ovat usein riittävät kasvaindiagnoosiin silloin, kun kasvainsoluja saadaan näytteeseen. Virhenegatiiviset tulokset ovat mahdollisia.

Kudospaloja maksasta otetaan leikkauksella, tähystämällä tai paksuneulanäytteellä ultraääniohjauksessa. Nämä menetelmät vaativat anestesian ja leikkaussaliolosuhteet. Toimenpidetavan valintaan vaikuttavat eläimen koko, maksan koko, sekä se, mitä näytteenotolla haetaan. Kissoilla suositeltava menetelmä on edelleen leikkaus, sillä kissoilta halutaan samalla kertaa koepalat kaikista vatsaontelon elimistä. Verenvuodon varalta potilaalta tutkitaan ennen näytteenottoa hyytymisajat sekä fibrinogeeni. Tarvittaessa eläin saa plasmaa.

Mitä oireita voi olla maksavikaisella lemmikillä?

Koska maksan toimintakapasiteetti on suuri, maksan vajaatoiminta alkaa hyvin myöhäisessä vaiheessa vasta, kun 80 % maksasta on toimintakyvytöntä. Siksi suuri osa maksasairaista potilaista on vähäoireisia tai oireettomia. Tyypillisiä oireita maksasairauksille ei ole. Oireilu heijastaa eläimen kuntoa, ja ruokahaluttomuus tai väsymys voi olla ainoa oire. Joskus ilmenee oksentelua tai painonlaskua. Lisääntynyt juominen on tyypillisintä shunttipotilaalla (ks. portosysteeminen shuntti eli maksashuntti) ja lisämunuaisen liikatoiminnassa(ks. Cushingin tauti). Ripulia esiintyy harvoin. Keltaisuus eli ikterus on spesifisempi maksasairauteen viittaava oire, samoin nesteen kertyminen vatsaonteloon.

Mitkä ovat yleisimmät koiran maksasairaudet?

Koiran yleisin maksasairaus on krooninen hepatiitti. Tietyillä roduilla on lisääntynyt alttius hepatiittiin. Koska sairaus on pitkään oireeton, on arvioitu, että jopa 10 % pieneläinvastaanoton potilaista sairastaa (tietämättään) kroonista hepatiittia. Hoitamattomana krooninen hepatiitti johtaa kirroosiin, joten varhainen diagnoosi on avain onnistuneeseen hoitoon.

Monet lääkeaineet, myrkyt ja tulehdussairaudet voivat aiheuttaa maksamuutoksia. Lähes mikä tahansa lääkeaine voi aiheuttaa maksaan idiosynkraattisen reaktion. Tämän vuoksi mm. särkylääkkeiden ja epilepsialääkkeiden käyttöön liittyy maksa-arvojen säännöllinen seuranta. Akuutti hepatiitti tai akuutti maksan vajaatoiminta aiheutuu yleensä myrkytyksestä tai infektiosta, ja voi olla ennusteeltaan huono. Osalle potilaista kehittyy akuutin hepatiitin seurauksena krooninen maksasairaus.

Maksakasvainepäilyissä ensisijaisen tärkeää on saada diagnoosi ennen ennusteen asettamista. Nodulaarinen hyperplasia eli maksakudoksen hyvänlaatuinen liikakasvu on yleistä iäkkäämmillä koirilla; koira on yleensä oireeton, eikä vaadi hoitoa. Hyvänlaatuisen hepatoman kanssa ennuste voi olla myös hyvä kirurgisen poiston jälkeen. Pahanlaatuiset maksakasvaimet aiheuttavat nopeasti eteneviä oireita.

Muita koiralla esiintyviä maksasairauksia ovat verenkiertohäiriöt (shuntit) ja sappitiesairaudet.

Sekundaarista maksa-arvojen nousua aiheuttavat mm. sokeritauti, Cushingin tauti, kilpirauhasen vajaatoiminta (koiralla) tai liikatoiminta (kissalla), infektiot suussa, iholla tai virtsateissä, ruuansulatuskanavan tai haiman sairaudet, tai vaikka sydämen vajaatoiminta. Shokkipotilaalla maksa-arvot voivat myös nousta shokin seurauksena.

Kissojen maksasairaudet

Kissalla maksan rasvoittuminen eli lipidoosi on yleisin maksa-ongelma, ja usein se liittyy pitkäaikaiseen syömättömyyteen tai muuhun samanaikaissairauteen. Kolangiitti eli sappitietulehdus voi olla märkäinen, steriili, tai moneen elimeen liittyvä (triadiitti). Kasvaimet ovat kissan maksassa useimmiten hyvänlaatuisia. Maksakystat ovat usein oireettomia sivulöydöksiä. Myös kissan maksa voi reagoida ulkopuolisiin sairauksiin, näistä yleisin on kilpirauhasen liikatoiminta sekä tulehduksellinen suolistosairaus (IBD).

Miten maksasairauksia voidaan hoitaa?

Maksasairauden hoito perustuu diagnoosin asettamiseen. Jos maksaoireilu on sekundaarista, maksa ei vaadi hoitoa, vaan riittää, että primaarisairaus hoidetaan. Krooniseen hepatiittiin ja kertymäsairauksiin käytetään lääkehoidon ohella ruokavaliohoitoa. Kirurgista hoitoa tarvitaan shunttipotilailla ja sappitietukoksissa. Tukihoito antioksidanttivalmisteilla on erityisen tärkeää akuutissa hepatiitissa ja myrkytyksissä. Kissan sappitietulehduksen hoito aloitetaan yleensä antibioottilääkityksellä.

Voiko maksasairaus parantua?

Voi.

Orpojen kissanpentujen hoidossa tärkeimmät kolme seikkaa ovat lämpö, ruoka ja puhtaus.

Alle kolmeviikkoiset pennut eivät kykene itse säätelemään ruumiinlämpöä, joka vastasyntyneeltä peräsuolesta mitattuna on 35.6–36.1 astetta, viikon ikäisellä 37.8 astetta. Siihen asti pentujen lämpö pidetään tarpeeksi korkeana säätelemällä ympäristön lämpöä esim. lämpölampulla, -patjalla tai kuumavesipulloilla. Kaikkien näiden kanssa täytyy kuitenkin valvoa, etteivät pennut pääse polttamaan itseään.

Alle viikon ikäisen kissanpennun ympäristön lämpötila pidetään tasaisessa 31–33 asteen lämmössä seuraavien parin viikon kuluessa lämpö asteittain lasketaan normaaliin huoneenlämpöön. Jos ruumiinlämpö on liian alhainen, pennut syövät huonosti. Tästä puolestaan seuraa suoliston toiminnan heikkeneminen ja nk. hypoglykemia (liian alhainen verensokeri), jota pahimmillaan joudutaan korjaamaan pakkoruokinnalla ja antamalla nestettä nahan alle.

Ensimmäisenä ruokana orvoille pennuille on emonmaidonvastike. Kissoille on omansa. Ruokamäärien suhteen seurataan pakkauksen annosteluohjeita. Jos pentu ei ole aivan vastasyntynyt, eikä tiedetä sen aiemmasta ruuasta, voi vastikkeen aloittaa aluksi puolikkaalla annoksella suolistovaivojen välttämiseksi. Normaaliannokseen siirrytään asteittain seuraavan vuorokauden kuluessa. Emonmaidonvastike tarjotaan aina lähes ruumiinlämpöisenä hypotermian (alilämpöisyys) estämiseksi.

Nälkäinen pentu on levoton, itkee eikä rauhoitu nukkumaan. Jos pentu tuntuu jatkuvasti nälkäiseltä syömisen jälkeenkin, voidaan päivittäistä vastike-annosta hieman nostaa, muutos ei kuitenkaan saa olla yli 2ml / pv oksentelun estämiseksi.

3-4 viikon iässä aloitetaan kiinteän ruuan tarjoaminen. Aluksi annetaan hyvin pieniä määriä korkealaatuista penturuokaa, kuivamuonaa voidaan tarjota 4-5 viikon iässä kun pennulla on jo useampia puruhampaita. Pennut syövät parhaiten ”luonnollisessa” asennossa; vatsallaan pää hieman koholla ja ojennettuna. Aina syömisen jälkeen pennut röyhtäytetään pitämällä pentua kämmenellä n 45 asteen kulmassa pääpuoli – tietenkin – ylöspäin, ja hieromalla tai taputtamalla varovasti pennun selkää. Päivittäinen punnitus auttaa seuraamaan pennun kasvua. Mikäli pennun paino ei nouse, voidaan aluksi lisätä vastikeannosta, mikäli sekään ei auta on syytä ottaa yhteys eläinlääkäriin.

Alle kolmeviikkoinen pentu ei osaa omin avuin virtsata tai ulostaa, tämän vuoksi pentujen hoitajan täytyy varovasti hieroa pepun ja sukuelinten aluetta lämpimään veteen kostutetulla pumpulitupolla. Tämä pitäisi tehdä aina ennen syömistä (pennun iästä riippuen 4-5 kertaa päivässä). Ulostetta saattaa tulla vain kerran päivässä, mutta virtsaa pitäisi tulla joka kerralla. Vastasyntynyt saattaa ulostaa ensimmäisen kerran vasta kahden päivän ikäisenä. Noin kolmeviikkoisena pennut eivät enää tarvitse apua. Pennun normaaliuloste on väriltään sinapinkeltaisen ja oranssin välillä, rakenteeltaan tahnamaista. Virtsan väri vaihtelee kirkkaasta vaaleankeltaiseen, tummankeltainen tai oranssi virtsa voi tarkoittaa, että pentu saa liian vähän vastiketta.

Orpopennut kylvetetään kahdesti viikossa lämpimällä, kostealla/nahkealla pesulapulla. Tämä stimuloi ihoa samalla tavalla kuin emon nuoleminen.

Noin neliviikkoisiksi pennut asuvat pentulaatikossa. Tässäkin on huomioitava lämpötila; jos käytetään pahvilaatikkoa kylmällä sementtilattialla, tarvitaan laatikon pohjalle hyvä lämpöeristys pyyhkeiden tai huopien avulla. Pentukopassa täytyy olla myös hieman viileämpi alue jonne pennut pääsevät vilvoittelemaan, jos niille tulee liian kuuma. Kun pennut alkavat liikkua enemmän noin neljäviikkoisina, ne päästetään pieneen ”pentuturvalliseen” huoneeseen.

Orpopentujen kasvatuksessa ”sosiaalisuuskasvatus” esittää tärkeää roolia. Pentuja pitäisi käsitellä ruokinnan lisäksi useita kertoja päivässä. Uusien hajujen, näkyjen ja äänien kokeminen opettaa pennuille, etteivät uudet tilanteet ole pelottavia. Kun pennut alkavat liikkua enemmän, kaikki uteliaisuutta kiehtovat lelut ovat hyväksi, esim. pallo jossa kulkunen sisällä tai rapiseva paperitollo tarjoaa kissanpennuille viihdykettä pitkäksi aikaa. Leluja valitessa täytyy tarkistaa, ettei pentu voi saada niistä pieniä osia irti.

5-7 viikon ikäisenä orpopentujen maailmaan aletaan tuoda uusia ja useita eri-ikäisiä ihmisiä, lapsia ei kuitenkaan päästetä käsittelemään pentuja ilman valvontaa. Tässä vaiheessa pentuja aletaan totuttaa siihen, että silmät, korvat, hampaat ja raajat tutkitaan ja turkkia harjataan varovasti. Kun pentu siirtyy uuteen kotiin, sen täytyy olla käsiteltävissä. Helpoin tapa on aloittaa jo nuorena ”harjoitukset”. Perheen muut lemmikit voidaan tässä vaiheessa esitellä orpopennuille, koko ajan on tietenkin valvottava, ettei vahinkoja pääse tapahtumaan.

Sosiaalisen kehityksen parhaita ohjenuoria on, ettei mitään mitä ei sallita aikuiselle, sallita myöskään pennulle. Jos koiran- tai kissanpentua leikitetään niin, että se saa purra ihmisen kättä tai jalkaa, voi olla varma siitä että tämä jatkuu myös aikuisena. Jos pentuja ei opeteta kynsien leikkuuseen tai harjaamiseen, on turha odottaa aikuisenkaan sitä sallivan. Jos koiran annetaan leikkiä rajusti kissanpennun kanssa, kissa suhtautuu aikuisenakin koiriin aggressiivisesti tai pelokkaasti. Vastaavasti jos kissa saa raapia koiranpentua, ei voi odottaa aikuisen koiran olevan suuri kissan ystävä.

Terveydellisistä ongelmista yleisin orpopennuilla on oksentelu ja ripuli. Usein aiheuttajana on ruokavalion muutos, mutta myös loiset, bakteerit ja virustartunnat ovat mahdollisia. Toinen yleinen terveysongelma ovat hengitystietulehdukset. Näiden aiheuttaja voi olla bakteeri tai virus, ja tulehduksen seurauksena voi esiintyä ruokahaluttomuutta. Molemmissa tapauksissa kannattaa ottaa yhteys eläinlääkäriin mahdollisen hoidontarpeen tarkistamiseksi.

Alle 12-viikkoisilla orvoilla kissanpennuilla tavataan kohtalaisen yleisesti myös kuolemaan johtavaa ‘ hiipumista’. Pentu on saattanut vaikuttaa täysin terveeltä, mutta menehtyy alle kolmekuisena. Riskitekijöinä mm matala syntymäpaino, infektiot, anemia. Ensimmäiset rokotukset orpopennulle voidaan antaa jo 6-8 viikon iässä jos pentu ei ole saanut lainkaan emonmaitoa tai emon rokotuksista ei ole tietoa. Matokuuri annetaan vähintään viikkoa ennen rokotusta.

Artikkelin kirjoittanut: Pieneläinhoitaja Irma Halinen Koira-Kissaklinikka Oy, Turku

Polven eturistiside on yksi tärkeimpiä polven toimintaa stabiloivia sisäisiä rakenteita. Ihmislääketieteessä eturistisidettä kutsutaan myös anterioriseksi ristisiteeksi (ACL).
Kuvassa näkyy koiran polven anatominen rakenne. Sininen on eturistiside, punainen on polvikierukka eli meniski, vihreä on takaristiside. Toisessa kuvassa näkyy miten eturistisiteen vaurioituessa polven asento ja luiden väliset suhteet muuttuvat.

Polvikierukka on rustomainen rakenne polvinivelen sisällä. Polvikierukka ottaa vastaan iskuja, toimii paineen tasaajana ja vaurioituu usein eturistisiteen vaurioituessa. Polven sisäsivusiteeseen kiinnittyy polvikierukasta pieni side.

Eturistisidevamman syntyyn vaikuttavat tekijät

Eturistisidevamma on yksi yleisimpiä takaraajan ontumista aiheuttavia syitä. Koiralla ongelman kehittyminen on paljon monimutkaisempi prosessi kuin ihmisillä. Koiralla voi olla eriasteinen eturistisidevamma (osittainen tai totaalinen) ja usein taustalla on pienen tapaturman aiheuttama revähdys, josta syntyy niveltulehdus. Tämä tulehdus johtaa pikkuhiljaa ristisidevaurioon nivelen sisäisten tulehdusta pahentavien molekyylien johdosta.

Useimmiten eturistisideongelma on monen tekijän summa: siderakenteen ikävaikutus eli rappeutuminen, ylipaino, huono fyysinen kunto, perintötekijät, rakenne ja liikkuvuus sekä rotu. Koiralla eturistisideongelma on seurausta hitaasta, kuukausien jopa vuoden ajan kestäneestä siteen rappeutumisesta, jonka seurauksena siderakenne hajoaa. Harvemmin täysin terve siderakenne repeää.

Ihmisten ja koirien välinen ero selittyy kahdella tärkeällä tekijällä ristisideongelmassa koirilla:

1. 40 – 60 % koirista, joilla on toisen takaraajan polven ristiside vaurioitunut kehittää toiseen takapolveen samanlaisen ongelman.
2. Osittainen ristisidevaurio on yleinen koirilla ja kehittyy täydelliseksi repeytymiseksi ajan kanssa. Eturistisidesairaus voi syntyä minkä kokoiselle ja rotuiselle koiralle tahansa, missä iässä tahansa. Harvemmin kyseistä ongelmaa nähdään kissoilla.

On rotuja, joilla ongelmaan törmätään useammin: rottweiler, newfoundlandinkoira, staffordshirenbullterrieri, mastiffit, akita, bernhardinkoira, labradorinnoutaja. On myös rotuja, joilla hyvin harvoin nähdään ongelmaa: greyhound, mäyräkoira, basset ja vanhaenglanninlammaskoira. Perinnöllistä alttiutta on osoitettu newfoundlandinkoirilla ja labradorinnoutajilla.

Huono fyysinen kunto ja ylipaino ovat riskitekijöitä polviongelman synnyssä. Säännöllinen fyysisen kunnon ylläpitäminen ja oikeantyyppisen liikunnan harrastaminen sekä oikea ruokavalio ovat avainasemassa ongelman ennaltaehkäisyssä.

Alkavan ristisideongelman oireet

Koira jolla on alkava ristisideongelma, voi oireilla esimerkiksi näin:

• vaikeuksia nousta istumasta, istuu toisella ”kankulla”
• vaikea hypätä autoon
• vähentynyt liikuntahalukkuus
• vaihtelevaa ontumista
• lihaskato
• polven liikeradan heikkeneminen
• polvi ”paukkuu”
• polven sisäpinnalla turvotusta
• kipua tunnusteltaessa polvea
• jäykkyyttä
• haluttomuutta leikkiä

Oireet vaihtelevat yksilöittäin, ja ontumien voi myös vaihdella hyvinkin paljon tilanteesta ja rasituksesta riippuen.

Diagnostisointi

Koiran tutkimisessa tehdään kliininen tutkimus ja ontumatutkimus juoksutettaessa nk. provokaatiolla (polven taivutuksen jälkeen koiran vaikea juosta). Yleensä otetaan röntgenkuvat rauhoituksessa, jolloin polven liikeradat ja nk. vetolaatikkoliike polvessa tuntuu parhaiten.

Tarvittaessa voidaan ottaa nivelnestenäyte (jos epäillään punkkivälitteistä niveltulehdusta tai immunologista niveltulehdusta) tai tehdään varjoainekuvaus tai tietokonetomografiatutkimus (CT). Näitä kaikkia tutkimuksia voidaan tehdä Koira-Kissaklinikalla. Röntgenkuvista nähdään mahdollisesti kehittyneen nivelrikon aste, ylimääräiset rustoirtopalat tms., voidaan pois sulkea muut sairaudet ja voidaan suunnitella mahdollista leikkausmenetelmää.

Eturistisidevamman hoitomuodot

Hoitovaihtoehtoja on monia. Ensin pitää yhdessä omistajan kanssa selvittää, onko potilaalle mahdollista suorittaa kirurginen korjaus tai onko kyseessä potilas, jolle konservatiivinen hoito tulee parhaiten kyseeseen. Hoitoja arvioitaessa otetaan huomioon eläimen ikä, aktiviteettitaso, koko, fyysinen kunto ja polven löysyyden aste (epästabiilisuus).

Vasemmalla kuva nk TPLO-leikkauksesta, jossa luun sahauksen ja asennonmuutoksen tarkoitus on asettaa nivelen taso 90 asteeseen ison reisilihaksen kiinnityskohtaan nähden.

Eturistisidevamman kirurginen hoito

Kirurginen hoito on paras hoitovaihtoehto eturistisidepotilaalle, koska se on ainoa tapa kontrolloida nivelen yliliikkuvuutta. Koirilla ja ihmisillä polven mekaniikat eroavat toisistaan ja siksi myös koirille kehitetyt leikkausmenetelmät ovat erilaisia.

Vaurioitunut polvikierukan osa poistetaan ja leikkausmenetelmiä ovat esim. nk. osteotomiaan perustuvat leikkaukset. Niissä polven toimintaa saadaan normalisoitua sahaamalla luuta ja muuttamalla kulmaa, jossa iso reisilihas vaikuttaa nk. tibian eli koipiluun yläosan tasoon. Näin muutetaan myös polven biomekaniikkaa.

Osteotomialeikkauksista Koira-Kissaklinikalla käytettään nk. TTA-tekniikkaa titaanikiilan avulla. Tätä leikkausta kutsutaan MMP-leikkaukseksi, ja se on osoittautunut hyväksi sen kestävyyden ja vähäisemmän implanttimäärän takia.

Polven toimintaa voidaan tukea nivelen sisäisellä tai ulkoisella tuella. Näitä erilaisia tekniikoita on monia ja usein käytettävä leikkausmenetelmä on leikkaavan eläinlääkärin kokemukseen perustuva valinta. Jos harkitaan vanhemman, ei niin aktiivisesti liikkuvan koiran leikkausta, on tämä menetelmä usein myös taloudellisista syistä parempi valinta.

Mikäli päädytään konservatiiviseen hoitoon leikkaushoidon sijasta, on potilaan ennuste riippuvainen monesta asiasta: lääkityksen sietokyvystä, kuntoutusohjelman onnistumisesta (vesiallashoito, laserhoidot, hieronta, ruokavalio) ja mahdollisen ulkoisen tuen (nk. ortoosien) tuomasta avusta.

Jälkihoito ja tulokset

Leikkauksen jälkeisen hoidon onnistuminen kotona on erittäin tärkeää. Koira pidetään levossa ja rajoitetulla liikunnalla kytkettynä, etteivät implantit petä ennen kuin luun sahaukset ovat parantuneet kokonaan.

Yksi vapaana juokseminen puutarhassa muutama viikko leikkauksesta voi tuhota koko leikkauksen tuloksen. Siksi leikkauksesta kannattaa kysellä tarkasti ja käydä huolellisesti läpi jatkohoitoon liittyvät asiat yhdessä leikkaavan eläinlääkärin kanssa.

Kaikille polvileikatuille koirille suositellaan kuntoutusohjelmaa, jossa käytetään sekä vesiallashoitoa, laserhoitoa, nk. regenerattivisia hoitoja (kantasoluhoito niveleen muutama kuukausi leikkauksesta) ja ruokavalioon panostamista sekä niveltä tukevien aineiden käyttämistä. Fysioterapeutti käy joka potilaan kohdalla kädestä pitäen läpi kotiharjoitteet ja näyttää mihin harjoitteilla pyritään. Kipulääkitystä käytetään potilaan tarpeen mukaan. On hyvä muistaa, että niveleen syntynyttä tulehdustilaa hoidetaan lääkkeillä eli kyseessä ei ole pelkästään kivun hoito, vaan tärkeimpänä on nimenomaan tulehduksen hoito.

Leikkauspotilailla ennuste on hyvä 85 – 90 %:ssa tapauksista. Ne potilaat, jotka ovat heti leikkauksen jälkeen aloittaneet oikeaoppisen kuntoutusohjelman, paranevat huomattavasti nopeammin.

HUOM Tarkista mahdolliset päivitykset evira.fi ja sey.fi

Lemmikkieläinpassi helpottaa eläinten kanssa matkustamista.

Lemmikkieläinpassin tarkoituksena on helpottaa kissan kuljetusta EU-maiden välillä. Passin avulla osoitetaan, että kissa täyttää kuljetuksia koskevat vaatimukset eikä muita asiakirjoja vaadita. Passi on pakollinen kissoille kaikissa EU-maiden välisissä kuljetuksissa.

Lemmikkieläinpassin voi ostaa eläinlääkäriltä. Ennen passin myöntämistä eläinlääkäri tarkistaa, että kissa on tunnistusmerkitty (tatuointi tai mikrosiru) ja rokotettu raivotautia vastaan. Kaikki merkinnät lemmikkieläinpassiin tekee eläinlääkäri. Eläinlääkäri merkitsee passiin eläintä ja eläimen omistajaa koskevat tiedot, eläimen tunnistusmerkintää koskevat tiedot sekä tiedot eläimen rokotuksista ja mahdollisista ekinokokkoosi- ja punkkilääkityksistä sekä raivotautivasta-aineiden määrityksestä.

Eläinlääkäri tarkastaa eläimen tunnistusmerkinnän aina, kun passiin lisätään uusia tietoja, myös esimerkiksi uusintarokotuksen yhteydessä. Passissa on tilaa myös sellaisille merkinnöille, joita ei vaadita matkustettaessa EU:n alueella, mutta joita voidaan vaatia viennissä EU:n ulkopuolisiin maihin. Tällaisia merkintöja ovat esim. muut rokotukset tai eläimelle tehty kliininen tutkimus.

Lemmikkieläinpassi on otettu käyttöön EU-maiden lisäksi myös Norjassa, Sveitsissä, San Marinossa ja Liechtensteinissa. Jos kissa tuodaan muusta EU:n ulkopuolisesta maasta, passin sijaan vaaditaan erityinen eläinlääkärin todistus. Passi kannattaa hankkia myös niille kissoille, jotka vierailevat EU:n ulkopuolisissa maissa. Tällöin passilla voidaan osoittaa, että kissa täyttää tuontia koskevat vaatimukset palattaessa EU:n alueelle.

Jos eläin pysyy vain kotimaassa, lemmikkieläinpassia ei tarvitse hankkia, vaan eläinlääkäri voi merkitä eläimen rokotukset esimerkiksi rekisteritodistukseen tai muuhun rokotuskirjaan. Lemmikkieläinpassi otettiin käyttöön heinäkuussa 2004 Euroopan Unionin alueella. Sen malli on yhtenäinen kaikissa EU-maissa.

Lemmikkieläinpassilla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi kissan rekisteröimisen kanssa. Passi vaaditaan niin sekarotuisilta kuin puhdasrotuisiltakin kissoilta, jotka viedään EU-maasta toiseen, esim. Virosta Suomeen. Todistuksesta käytetään usein myös nimeä EU-passi.

Lemmikkieläinpassin saa ostaa eläinlääkäriltä. Lemmikkieläinpassin malli on Euroopan komission määräämä. Passi on samannäköinen kaikissa EU-maissa.

lähde: evira.fi ja sey.fi